Myanmar 2019, osa 3: Inle-järvi

Edellinen osa: osa 2: Bagan, Seuraava osa: osa 4: Inlen kalastajat

Istuimme mökkimme terassilla katsellen auringonlaskun punertavaksi värjäämää maisemaa. Ilma oli edelleen helteisen lämmin, vaikka lämpötila olikin jo laskenut päivän lukemista. Lepakot olivat lähdössä ruokailemaan ja suuntasivat kohti riisipeltoa. Päivä oli tarjonnut paljon mielenkiintoista nähtävää ja suunnitelmat olivat jo kasassa seuraavaa päivää varten. Katselimme vielä hetken hiljalleen hämärtyvää maisemaa. Sitten palasimme sisälle ja valmistauduimme illalliselle.


Baganin jälkeen matkamme jatkui Inle-järvelle. Tämä Myanmarin toiseksi suurin järvi on tunnettu kelluvista kylistään sekä yhdellä jalalla veneen perässä keikkuvista kalastajistaan. Inle tuli minulle tutuksi vasta muiden blogien kautta. Ensimmäisissä matkasuunnitelmissa Inle ei edes ollut mukana, mutta muiden kuvia nähtyäni totesin haluavani nämäkin ihmeet nähdä omin silmin. Hyvä niin, sillä meille molemmille Inlestä muodostui ehdoton ykkössuosikki.


Matkalle Baganista Inlelle emme löytäneet lentoa parempaa vaihtoehtoa. Paikallisbusseja olisi ollut tosin tarjolla, mutta päätimme kuitenkin suojella matkatavaroitamme maantiepölyltä. Paikallisbusseissa kun matkatavarat matkustavat katolla. Maan sisäiset lennot ovat varsin kalliita, ainakin verrattuna maata pitkin tapahtuvaan matkustamiseen. Lisäksi lentäminen on ainakin varma tapa rahoittaa Myanmarin valtiota. Positiivisena puolena tässä oli toki ajansäästö. Monen tunnin matelu maata pitkin vaihtui puolen tunnin pikapyrähdykseen ilmojen halki. Joskin Inlen päässä matkustusta oli vielä lennon jälkeenkin luvassa niin maata kuin vettäkin pitkin.


Maakuntakentillä toiminta oli varsin kotikutoista, mutta pääsimme turvallisesti perille. Kone jatkoi tankkauksen jälkeen matkaansa Yangoniin ja me kohti Inle Heritage -hotellia. Jatkokyyti oli sovittu hotellin kanssa etukäteen. Matka koostui ensin noin kolmen vartin köröttelystä tilataksilla ja sitten vielä noin tunnin venematkasta.


Jo tuo ensimmäinen venematka Inle-järvellä oli todella mielenkiintoinen. Alkumatka Nyaungshwestä kulki kanavaa pitkin. Järven avautuessa edessämme näimme ensimmäisen perinteisen kalastajan. Opimme myöhemmin, että nämä kaverit kalastavat vain turistien rahoja. Veneen lähestyessä alkoi välitön temppuilu yhdellä jalalla pyydyksen kanssa. Kaverin tasapainossa ja veneenhallinnassa ei kyllä ollut mitään moitittavaa.


Inle Heritage oli helppo valinta majapaikaksi. Hotellia pyörittää voittoa tavoittelematon järjestö, joka tekee paljon alueen asukkaiden auttamiseksi. Hotellin yhteydessä toimii hotelli- ja ravintolakoulu, joka kouluttaa alueen nuoria matkailualan ammatteihin. Järjestö tekee myös töitä alueen luonnon suojelemiseksi. Vaimoni piti erityisesti hotellin kissakylästä, jossa asui useampi kymmenen burmalaista kissaa. Luin hotellista ensimmäisen kerran Muuttolintu-blogista.


Vietimme ensimmäisen iltapäivän tutustuen hotellin alueeseen ja leikkimällä kissojen kanssa. Söimme lounasta hotellin ravintolassa, jossa tarjolla oli pääasiassa lähialueen makuja. Saimme niin hotellissa kuin sen ravintolassakin todella hyvää palvelua. Koska tiesimme Inle Heritageen jättämiemme rahojen päätyvän alueen ihmisten hyväksi, käytimme mahdollisimman paljon hotellin palveluja. Voi olla, että niin ruokaa kuin retkiäkin olisi ollut tarjolla jossain muualla halvemmalla.


Inle-järvellä kaikki liikkuminen tapahtuu veneillä. Inle Heritage on alueen perinteiseen tapaan rakennettu tolppien päälle. Tämä koskee paitsi kaikkia rakennuksia myös niitä yhdistäviä kulkuväyliä. Kukin hotellin huone on oma pieni mökkinsä. Illallinen on käytännössä pakko syödä hotellin ravintolassa, sillä veneet eivät kulje enää pimeällä. Jokaiselle hotellissa majoittuvalle seurueelle on valmiiksi katettu juuri oikean kokoinen illallispöytä ravintolaan. Samoin aamiaisella jokaiselle on oma paikka valmiina. Lounastajia Inle Heritageen tulee myös ulkopuolelta, sillä paikka on toimintansa ja etenkin kissakylän vuoksi suosittu vierailukohde. Hotellissa majoittujan on puolestaan mahdollista lähteä lounaalle muuallekin, mutta me söimme myös lounaamme yhtä poikkeusta lukuunottamatta hotellilla.


Hotellin alue oli aivan mielettömän kaunis. Upeat liekkipuun kukat hohtivat suorastaan yliluonnollisen punaisina auringossa ja mökkien terassien pielissä banaanit kypsyivät tertuissaan. Joka puolella oli vihannes- ja yrttipenkkejä, joissa opiskelijat viljelivät raaka-aineita hotellin ravintolaan. Mökkimme oli siisti ja mökkimäisen kodikas. Mikään luksushotelli paikka ei kuitenkaan ole. Mökin seinät olivat täynnä rakoja, joista joku pieni ötökkä voisi hyvinkin sisäpuolelle päätyä. Siksi henkilökunta kävi joka ilta illallisella ollessamme laittamassa päälle sähköllä toimivan hyönteiskarkottimen ja levittämässä moskiittoverkot sängyn ympärille. Jostain syystä meidän mielestämme näiden verkkojen sisällä nukkuminen oli kovin romanttista.


Varatessamme ensimmäistä veneretkeä mainitsin, että toivottavasti näemme kalastajia. Minulle kuitenkin vastattiin, että kalastajat ovat liikkeellä vain aikaisin aamulla ja illalla auringonlaskun aikaan. Aikaiset aamut eivät ole meidän juttumme, mutta auringonlasku järvellä kuulosti mainiolta idealta. Päätimme palata asiaan seuraavan päivän veneretkien varaamisen yhteydessä.


Ensimmäisenä yönä pääsimme jälleen, Baganin majapaikan tapaan, tahtomattamme tutustumaan buddhalaisen luostarin menoihin. Jonkin juhlan vuoksi riisipellon takaa ikkunaamme näkyvässä temppelissä soitettiin muutaman tunnin välein omituista pimputusta. Tämä kappale koostui hyvin lyhyestä teemasta, joka toistui loputtomasti. Äänenvoimakkuus oli sitä tasoa, että kuurokin olisi siihen meteliin herännyt. Hotellin henkilökunta oli meitä illalla varoittanut juhlinnasta ja jättänyt huoneeseen kaksi paria korvatulppia. Siinä metelissä eivät mitkään korvatulpat olisi auttaneet. Onneksi aamukolmelta meidät herättäny musiikkipläjäys ei kestänyt juuri varttia pitempään.


Ensimmäinen veneretkemme suuntautui 45 minuutin päähän Maing Thaukin kylään. Matkalla katselimme kelluvia puutarhoita, joissa paikalliset viljelevät tomaattia, vihanneksia ja kukkia. Palstat oikeasti kelluvat veden päällä. Niiden ylläpito on ilmeisen kovaa työtä.


Maing Thaukista tekee erikoisen sen kaksi puoliskoa ja niitä yhdistävä pitkä silta. Toinen puoli kylästä on perinteinen kelluva kylä, joka on rakennettu tolppien päälle järvelle ja toinen puoli taas on kokonaan kuivalla maalla. Tästäkin kylästä löytyy toki temppeli. Kauempaa kukkulan rinteiltä olisi löytynyt myös luostari, josta kuulemma on upeat näkymät järvelle. Ilma ei ollut erityisen kirkas, joten epäilimme noita maisemia ja jätimme kipuamisen väliin. Lämmintä tosin oli vain reilut 35 astetta, joten kuumuus ei sinällään olisi ollut esteenä. Paluumatkalla sillalle jäimme hetkeksi seuraamaan jalkapallo-ottelua.




Paluumatkalla kävimme katsomassa Nga Phe Kyaungin luostaria, joka sekin on kelluvaa mallia. Luostarissa oli, kuten Myanmarissa näkyy olevan tapana, ämyrit viritetty täysille. Hoilaus ja renkutus raikasi. Emme viihtyneet paikan sisällä kovin kauaa, sillä moisessa metelissä ei pystynyt edes puhumaan huutamatta. Luulisi vähemmälläkin jo saavan kuulovaurion. Laitureilla sen sijaan oli rauhallista. Viivyimmekin mieluummin ulkona maisemia ihailemassa.



Lounaalla kävimme Golden Moon -ravintolassa, joka oli varsin moderni ja turistien makuun tehty. Ruoka oli hyvää ja WC siisti. Kovin suurta laskuakaan emme saaneet aikaiseksi, vaikka otimme normaalien kuvioiden päälle vielä kahvitkin. Kahvi tosin ei ollut hääviä.


Myös matka ruokapaikkaan ja sieltä takaisin veneelle oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Jostain syystä veneenkuljettajamme halusi jättää veneen kauemmas ja opastaa meidät jalkaisin useamman sadan metrin matkan ravintolalle. Reitti kulki ihmisten takapihoilla, useiden kanavien yli siltoja pitkin ja tyhjien toripöytien lomasta. Emme olisi ikimaailmassa löytäneet enää takaisin veneelle ilman opastusta. Menomatkalla olimme nälkäisiä ja etenimme ripeästi, paluumatkalla pysähtelimme tämän tästä ottamaan valokuvia. Kuljettajamme odotteli kärsivällisesti, vaikka matka eteni paikoin hyvin hitaasti.


Näiden veneretkien ohjelmaan kuului aina jonkin verran paikallisiin perinteisiin tutustumista. Tällä kertaa olisimme nähneet pitkäkaulaisia naisia ja lisäksi tarjolla olisi ollut paperisten päivänvarjojen tekemiseen tutustumista. Meistä tuo kaulan venyttäminen renkaiden avulla menee kidutuksen puolelle ja siksi halusimme ohittaa tämän ohjelmanumeron. Päivänvarjoistakaan emme olleet kiinnostuneita. Olimme niitä jo nähneet tarpeeksemme, emmekä olleet aikeissa sellaisia ostaa. Siksi pyysimme venekuskiamme viemään meidät suoraan hopeasepän pajalle. Sepän toiminta oli ihan vakuuttavan näköistä. Tokihan aina voi epäillä korujen alkuperää, mutta päätimme luottaa niiden aitouteen. Ainakaan tässä hopeasepän pajassa tuotteita ei yritetty tyrkyttää väkisin.


Seuraavana päivänä ohjelmassa oli kaksi veneretkeä. Näistä ensimmäinen vei meidät tutustumaan Nampanin kylään toripäivänä. Toisen retken ohjelmassa oli puolestaan auringolasku ja ne kuuluisat kalastajat. Luvassa oli kuitenkin myös yllätyksiä. Vaan näistä kerronkin lisää vasta matkakertomuksen seuraavassa osassa.

Seuraavaksi: osa 4: Inlen kalastajat
Takaisin alkuun: Myanmar 2019

4 kommenttia

  1. Kaunis paikka. Kävin vuonna 2015 ja pohdin miten jätehuolto ja vessat noissa taloissa toimii ja kauanko järvi pysyy hengissä jos turismi lisääntyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä samoja asioita pohdimme itsekin. Inlen alue pyrkii olemaan muovivapaa, mutta kyllä sitä muoviroskaa näkyi myös siellä. Valitsimme hotellimme juuri sillä perusteella, että se on osa ratkaisua eikä ongelmaa. Heillä esimerkiksi jätevedet kulkevat imeytyskentän läpi. Turismin kasvu tuo alueelle varmasti uusia haasteita. Toivottavasti ne pystytään ratkaisemaan, jotta järvi pysyy yhtä kauniina myös tulevaisuudessa ja perinteiset elinkeinot säilyvät.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen paikka! Pyytävätkö nuo yhdellä jalalla veneessä keikkuvat kalastajat rahaa kuvaamisesta? Teidän hotelli näyttää kyllä todella kivalta. Jos joskus tuonne matkustaisin, niin voisin mielelläni harkita samaa paikkaa myöskin sen vuoksi, että he kiinnittävät huomiota ympäristöasioihinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inle Heritage oli kyllä mainio hotelli. Lisäksi tuollaisen sosiaalisen yrityksen tukeminen on aina hyvä juttu. Rahat päätyvät paikallisten hyväksi eivätkä vain valtion pohjattomaan kirstuun.

      Kalastajat kyllä temppuilevat rahaa vastaan. Tarinan seuraavassa osassa tästä kerronkin tarkemmin. Maksu oli kuitenkin sovittu etukäteen, eikä siksi tuntunut ollenkaan pahalta. Ja hinta oli saamiini valokuviin nähden hyvinkin kohtuullinen.

      Poista